Kolme tärkeintä ihmissuhdetta

09 loka Kolme tärkeintä ihmissuhdetta

Arkemme muodostuu ihmissuhteiden verkostoista.  Vaikka koronavirus rajoittaakin tällä hetkellä fyysisiä kontaktejamme, niin ainakin mielessämme koemme kuuluvamme erilaisiin ”klaaneihin” alkaen omasta perheestämme ja jatkuen työporukoihin, ystäviin, harrastuspiireihin sekä uskonnollisiin tai aatteellisiin ryhmiin.  Jos sinun pitäisi valita kaikista näistä tuntemistasi ihmisistä kolme itsellesi tärkeintä ihmissuhdetta, keitä valitsisit?

Kun kysyn valmennuksissani, kuka auttaa sinua jaksamaan tai keneltä saat apua silloin, kun sitä tarvitset, saan useimmiten vastaukseksi: puoliso, perhe tai hyvä ystävä.  On luonnollista, että koemme läheisiksi ja merkityksellisiksi ne ihmiset, joita rakastamme ja joilta saamme vastarakkautta.  He ovat ihmisiä, jotka ovat läsnä pahoinakin päivinä, ymmärtävät meitä ja hyväksyvät meidät sellaisina, kuin olemme.  Saattaa olla, että sinäkin valitsit äsken kolmen tärkeimmän ihmissuhteen joukkoon läheisiä perheenjäseniä tai ystäviä.  Entä mainitsitko itsesi näiden kolmen tärkeimmän joukkoon?

Useimmat meistä ovat ymmärtäväisiä ja avuliaita kaikille muille paitsi itselleen.  Osaamme lohduttaa surevaa, pyrimme huolehtimaan siitä, että toiset voivat hyvin, kannustamme lannistuneita yrittämään uudelleen ja myötäelämme toisten rinnalla ponnistelujen hetkellä.  Mutta kun itse teemme virheitä, koemme voimattomuutta tai olomme on syystä tai toisesta kurja, kuulemmekin usein sisältämme armottoman ruoskijan ja räkättirastaan äänen. ”Tässä sitä taas ollaan.” ”Pitihän se arvata.” ”Etkö ikinä opi?” ”Miten voit olla noin tyhmä?!” ”Mikä ihme sinua vaivaa?” ”Idiootti, ääliö!” ”Ei tästä mitään tule.” ”Et saa mitään aikaiseksi.”  Tämän kovan sisäisen saarnan jälkeen olemme usein vahvistaneet omaa pahaa oloamme sellaisiin mittasuhteisiin, että ajattelemme tarvitsevamme lohdutusta tai pakopaikkaa nopeasti keinolla millä hyvänsä.  Saatamme kääriytyä suklaalevyn syleilyyn tai viinipullon vierelle. Ehkä hukuttaudumme työntekoon tai heitämme bailaten aivot narikkaan ja etsimme lohtua toisen ihmisen iholta.

Se, mitä mielemme haluaa, ei ole aina sama asia kuin se, mitä tarvitsemme. Tässä yltäkylläisessä maailmassa saamme jatkuvasti virikkeitä ja kehotuksia siitä, miten meidän tulisi elää.  Jo pelkästään TV:n välityksellä saamme mielikuvia siitä, että onnellisuutemme riippuu siitä, että meillä on taidokkaasti ja hymyssä suin remontoitu Suomen kaunein mökki ja talo, jossa on ihanan kotoisaa.  Ja koska olet, mitä syöt ja haluat olla Suomen suurin pudottaja, on ehdittävä myös liikkua säännöllisesti ja syötävä terveellisesti.  Lisäksi on menestyttävä työssä, hoidettava parisuhdetta, kasvatettava lapset oikein, osattava vaurastua ja muistettava meditoida.  Nämä sinänsä hyödylliset ja mukavatkin tavoitteet voivat muuttua mielessämme hyvän elämän vaatimuksiksi, jos ajattelemme, että meidän on saavutettava ne voidaksemme olla arvokkaita.  ”Oma aika” tai rentoutuminenkin voivat muodostua asioiksi, jotka on ansaittava ja joihin on lupa vasta tiettyjen tekojen jälkeen. Suorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu johtavat helposti loputtomaan juoksuun pyrkiessämme pois siitä, missä tällä hetkellä olemme kohti jotakin, missä ajattelemme kaiken olevan paremmin.  Jos koemme epäonnistuvamme pyrkimyksissämme, olemme väsyneitä tai elämäämme tunkeutuu kipua ja kärsimystä, alkaa armoton sisäinen ruoskamme heilua sen sijaan, että lohduttaisimme tai kohtelisimme itseämme lempeästi.

Mitä me sitten tarvitsemme?  Aivan aluksi meidän on maltettava pysähtyä ja kysyttävä sitä itseltämme.  Tutustumalla omaan sisäiseen maailmaamme voimme oppia ymmärtämään, mitä meillä on ja mitä vaille olemme kenties jääneet.  Itseään voi tutkia lempeän uteliaana löytöretkeilijänä ja istua iltanuotiolle yhdessä kaikkien puoliensa kanssa.  Itseensä ja elämän haasteisiin voi oppia suhtautumaan hyväksyvästi ja myötätuntoisesti.  Se ei suinkaan tarkoita sitä, että kaikesta täytyisi pitää tai että elämän kuuluisi olla pelkkää vaaleanpunaista vaahtokarkkia.  Omat varjot ja kipuilut kuuluvat elämään ja kuitenkin niin, että niiden kanssa voi olla pakenematta, taistelematta ja häpeilemättä.  Harjoittelemalla on mahdollista kehittää kykyä tunnistaa omia ajatuksiaan ja sellaisia toimintamalleja, jotka eivät palvele omaa hyvinvointia sekä oppia auttamaan itse itseään vaikeissa tilanteissa.  Ja on tärkeää tietää, että kun autamme omaa sisäistä maailmaamme eheytymään, vaikutamme samalla myös muihin. Vasta kun hyväksymme itsemme ja kohtelemme itseämme lämpimästi ja arvostavasti, kykenemme ymmärtämään myös toisen sisäistä maailmaa. 

Hölmöläissadussa kylän naiset laskevat ryhmänsä: ”Minä, yksi, kaksi, kolme…” todeten usean laskusuorituksen jälkeen aina yhden kadonneen.  Naisten hölmöys huvittaa meitä, mutta entä, jos opettelisimmekin laskemaan samalla tavalla.  Kun mietimme, kuka ansaitsee ymmärrystä, huolenpitoa ja rakkautta aloittaisimmekin sanalla ”minä”.  Muussa tapauksessa saattaa nimittäin käydä niin, että kadotamme oikeasti jonkun.  Itsemme.

On hyvä muistaa, että sisäisellä räkättirastaallamme on pohjimmiltaan hyvä tarkoitus ja joku tärkeä viesti kerrottavana. Sitä ei siis tarvitse tai ole edes mahdollista kokonaan vaientaa.  Kun seuraavan kerran tunnistat sisäisen kriitikkosi äänen, voit pysähtyä ja miettiä, tuoko se tilanteeseesi jotakin hyvää.  Auttaako se sinua tai saako se sinut voimaan hyvin?  Useimmiten voimme ystävällisesti kiittää sitä mielipiteestä ja tietoisesti valita sisäisen puheemme toisin.  Kokeile, mitä tapahtuu jos seuraavana hankalana hetkenä sanoisitkin itsellesi vaikka näin:

Huh! Huomaan, että nyt on vaikeaa.

Olen siitä huolimatta tässä.  Olen läsnä.

Kaikilla on joskus tällaisia hetkiä.  En ole yksin.

Selviän tästä kyllä.  Minä riitän.

Juuri nyt olen turvassa.

Olen ainutlaatuinen ja arvokas.

Ansaitsen elämääni kaikkea hyvää.

——————————————

Kiitos sinulle, että jaksoit lukea tänne saakka:)!

Lempeitä syyspäiviä toivotellen♥

Sari